Norjan vuonoilla

Terassilta avautuu Tjeldsundin salmi, vuono- ja lumihuippuiset vuorimaisemat. Vastarannalla siintää Lofoottien vehreät kallioseinämät. Näissä mielenikkunan merimaisemissa tajunta saa kaivatun erätauon. Erätauon arjesta, töistä sekä kevään ja alkukesän TV-kuvaus -rypistyksestä. Nyt on aikaa kasata ajatuksia ja ladata pattereita, että voi palata takaisin normaaliin arjen oravanpyörään. Nyt on myös hyvä aika suunnata muutama ajatus tulevaisuuteen.

Sinkkutanssien TV-kuvaukset olivat upea, mieltä avartava kokemus. Tiukka kuuden viikon kuvaussessio tanssitreeneineen, treffi- ja lavatanssikuvauksineen linkitettynä normaalin työn ja arjen pyörittämiseen laittoivat toden teolla omat voimavarani sekä ajankäytönhallinnan koetukselle. Välillä ehti käydä kotona vain lataamassa pyykkikoneen ja vaihtamassa puhtaat vaatteet päälle sekä kuvauksiin soveltuvat vaatteet laukkuun. Ja taas mentiin. Valkeakosken ja Helsingin väliä tuli sahattua omalla tai linja-autolla 3-4 kertaa viikossa ja siihen päälle vielä eri puolille Etelä-Suomea suuntautuneet lavatanssikuvaukset. Huh. Kiirettä piti, mutten antaisi sekuntiakaan pois. Kuvausten aikana tutustuin aivan mahtaviin ihmisiin, joista useammista on jo tullut ja varmasti tulee loppuelämän kestäviä ihmissuhteita. Kevääseen ja alkukesään on mahtunut runsaasti tanssia ja vahvoja tunteita. Mutta niistä ei vielä sen enempää. Näette sitten 20.7. alkaen...

Opin tanssimaan. Kyllä. Kaksi vasenta jalkaa on alkanut muodostumaan jalkapariksi, toinen jalka vasemmaksi ja toinen oikeaksi. Lantioni on alkanut keinumaan. Kädet ja jalat tottelevat jo jonkin verran yhtäaikaisia aivoilta tulevia käskyjä. Musiikki on alkanut tuottamaan vartalossani rytmisiä liikkeitä, joilla voin ohjata tanssikumppaniani pitkin tanssilattian parkettista pintaa. Aivan mahtava tunne! Se tunne, kun lapsena tajuaa ensimmäistä kertaa ajavansa polkupyörää ilman apupyöriä tai kun uimakoulussa huomaa, että vesi alkaa kantamaan. Aion jatkaa tanssiharrastusta ja opetella lisää. Tanssin niin pitkään kuin fyysinen kuntoni sallii ja sen jälkeenkin vielä ajatuksissani.

Elämä on uuden oppimista ja nauttimista varten. Joskus on kuitenkin hyvä heittää jarruvarjo auki ja pysäyttää vapaapudotus, jäädä kielekkeen reunalle katsomaan mistä on tultu ja minne ollaan menossa. Tämä keskikesän lomahetki Pohjois-Norjassa sukellellen, luonnosta ja merestä nauttien, lepäillen ja omia ajatuksia kuunnellen on minun jarruvarjoni. Hetkeni ennen seuraavaa hyppyä, kohti tuntematonta tulevaa.

Elämä on seikkailu

Mihin kissa karvoistaan pääsee? Nälkäni elämää kohtaan on ollut aina suuri. Se ajaa minut tekemään ajoittain asioita, joita en usein usko todeksi vasta kun asiat ovat jo toteutuneet. Haastan itseni päivittäin työssäni, mutten saa siitäkään tarvittavaa tyydytystä. Tarvitsen haasteita, niin fyysisiä kuin henkisiä. Haen elämänkokemuksia urheilusta, laulamisesta, näyttelemisestä, sukeltamisesta jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä kaikki kokeilemisen arvoinen kiinnostaa. Ja niitä asioita on paljon.

Esillä oleminen on hyvällä tavalla muodostunut neuroosiksi, tekemisen pakoksi. Siinä ei niinkään kiehdo julkisuus, vaan ihmisten kohtaaminen aidoissa tilanteissa, vuorovaikutus ihmisiin, ajatusten vaihtaminen, kontaktin luominen, vaikuttaminen ja vaikuttuminen. Ilmein, elein, ajatuksin. Joskus jopa kosketuksin.

Tässä iässä alkaa tuntea itsensä melko hyvin fyysisesti. Henkinen puoli se siltikin jaksaa kerta kerran jälkeen yllättää. Elämännälkä, kokemisen halu on tällä hetkellä erittäin suuri. Jotenkin arjesta irroittautuminen vaatii joka vuosi vuodelta yhä rohkeampia irtiottoja. Tunteilla tasapainottelua järjen ehdoilla. Hulluutta hyvällä tavalla ja hyvässä hengessä.

Huomenna se sitten alkaa. Tähän astisen elämäni isoin askel julkisen minäni esiripun riisumiseen. Tulevat kuukaudet tulevat olemaan vauhdikasta irroittelua, ja varmasti niin henkisesti kuin fyysisestikin omien raja-aitojen uudelleen paalutusta. Aion ottaa tulevasta kokemuksesta kaiken irti. Varmasti se muuttaa monia käsityksiäni ympäröivästä maailmasta, mutta eniten uskon kokemuksen muuttavan käsitystä itsestäni. Ehkä jopa loppuelämäni ajaksi.

Sinkkutanssit, täältä tullaan! (:

Arjen ulapalla

Arkeen purjehtiminen on alkanut. Loman auvoisesta satamasta lähtö on onnistunut ilman isompia karille ajoja ja saan edelleen lomamuistoistani energiaa työhön sekä arjen pyörittämiseen. Tähän on auttanut myös se, että kevätaurinko on alkanut paistamaan. Joka päivä kuljemme kohti valoisampia päiviä, kohti kesää.

Arjen ulapalla ei näy vastarantaa, mutta olen luonut omaan valtamereeni saaria tasaisin väliajoin. Lomasaaria, jotka rikkovat arjen ja tarjoavat hetkittäisiä levähdyskeitaita. Enää en siis ole tuuliajolla ilman päämäärää, välillä hukkuen tekemättömiin töihin ja hoitamattomiin asioihin. Jokainen välietappi antaa voimia suoriutua päivittäisistä toimista. Tärkeää on ollut asettaa nämä lepolaiturit vain tarpeeksi lähelle toisiaan. Vaikka pysähtyisin useamman kerran joka päivä. Hengittämään hetkiseksi, syvään ja rauhallisesti.

Työrutiineihin pääseminen on pienen treenaamisen jälkeen alkanut sujumaan. Yritän silti tehdä asioita uudella tavalla. Nopeasti, mutta hitaasti. Tällä tarkoitan, että tartun työhön ennakkoluulottomasti, mutta yritän olla kuormittamatta itseäni liikaa ja huomioida omat voimavarani paremmin. Oli hienoa huomata loman aikana, etten ole korvaamaton. Enkä aio enää luoda itselleni tätä harhakuvaa.

Liikunta on tärkeä osa jaksamista. Jos oma fyysinen kunto on kehno, se vaikuttaa suoraan myös henkiseen hyvinvointiin. Tässä iässä en enää kilpaurheile kenenkään muun kuin itseni kanssa. Itsensä voittaminen tuntuu silti todella hyvältä.

15.3.2012

Jostain luopuminen on aina jonkin uuden alku

Matka on ohi. Istun paikassa, josta seitsemän viikkoa sitten perhosia vatsassani, mietteissäni katselin matkalaukkuani ja selkäreppuani. Istun omassa nojatuolissa. Olen kotona. Vai olenko?

Viimeiseen seitsemään viikkoon sisältyy ihania kokemuksia, elämyksiä, suuria tunteita, uusia tuttavuuksia, upeita maisemia ja paikkoja jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tekemäni matka vieraan kulttuurin kautta omaan itseeni on onnistunut. Tunnen, että olen viimeisten vajaan kahden kuukauden aikana pystynyt irroittaumaan siitä oravanpyörästä, jonka ahdistavasta kuristusotteesta halusin päästä irti.

Nyt olen palannut lähtöpisteeseen, tuttuun ympäristöön, omaan kotiini. Silti koen, että olen tuonut tähän omaan turvasatamaani mukanani jotain, joka tekee tästä paikasta vieraan. Olen tuonut tänne uusia ajatuksia. Ajatuksia omasta itsestäni, ympäröivästä maailmasta, tavasta nähdä asioita, tavasta kohdata ihmisiä, tulevaisuudesta ja sen mahdollisuuksista.

Näiden uusien ajatusten ja arjen yhteensovittaminen vie varmasti aikansa. Uusista ja vanhoista ajatuksista jalostuu varmasti uusia ja taas uusia. Eikä vanhojen ajatusten ja rutiinien haarniskaa voi kokonaan ripustaa naulakkoon. Uusilla ajatuksilla on vain tarkoitus kiillottaa ajan patinoimaa minäkuvaa. Tiedän, että kaikista kerätyistä kokemuksista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa. Askel askeleelta opin elämään omaa elämääni omalla tavallani. Opin suodattamaan kokemuksistani ja ajatuksistani juuri minunlaiseni elämän.

Vaikka matka on tällä erää ohi, matka ei lopu koskaan. Sillä tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka.

Oma nojatuoli, Valkeakoski, Suomi 1.3.2012

Maanantaipäivän rento kanoottireissu

Viimeinen yhteinen reissumme Marian kanssa oli kanoottimatka Phang Nga'an upeaan pinaakkelisaaristoon, jossa oli mahdollisuus luolien kautta päästä saarten keskellä sijaitseviin laguuniin. Eilisiltainen juhlinta tuntui hieman alkumatkasta, mutta päivä oli aurinkoinen ja maisemat aivan upeat. Jaksan ihmetellä edelleen, että miten tällaiset pinaakkeleiksi kutsutut kivitoteemit ovat syntyneet. Ja kuinka upeiksi kallioseinämät tippukiviluolineen ovat ajan saatossa muotoutuneet. Tämän jylhän ja karhean kauneuden täydentää vastapainoisesti vehreys, sillä nämä Andaman merestä kohoavat saaret ovat täynnä elämää ja vihreyttä. Palmut, mangrovepuut ja muut viidakon kasvit kasvavat pääosin paljaalla kalliolla. Monet lintulajit, lepakot ja gibbonit viihtyvät myös saarilla.

Kun olimme päässeet saaristoon, hyppäsimme meitä kuljettaneesta ”emäaluksesta” pieniin, maksimissaan kolmen hengen banaania väriltään ja muodoltaan muistuttaviin ilmatäytteisiin kanootteihin. Minun ja Marian ei tarvinnut itse meloa, vaan paikallinen oppaamme ohjasti meidät mitä ihmeellisimpiin luonnon muodostamiin luoliin ja laguuniin. Jotkut luolat olivat niin ahtaita veden ollessa korkealla, että opas otti paatistamme hieman ilmaa pois ja me painauduimme aivan keltaisen sukkalamme pohjalle. Näin pääsimme ahtautumaan sisälle saariin ja näimme upeita laguunia.

Yhdessä luolastossa asusteli suuri lepakkoyhdyskunta. Lentävät hiiret, kuten Maria otuksia kutsui, olivat tosin meidän onneksemme untenmailla emmekä päässeet tutustumaan niihin sen lähemmin. Haju luolassa muistutti kyllä lepakoiden olemassa olosta, sillä ummehtunut luolastoilma yhdistettynä lepakon ulosteen ah niin ihanaan tuoksuun oli todella kuvottavaa. Edelleenkin olin onnellinen, että edellisillan juhlinta oli ollut kohtuullisen hillittyä. En olisi halunnut yhdistää tähän ihanaan ödööriin omia vatsahappoaromeja. Pientä pakokauhua ja syviä nieleskelyjä kylläkin tuli, kun synnytyksen omaisesti työnnyimme naama kalliota hipoen kumibanaanillamme lepakkoluolasta suureen laguuniin. Olo tuntui todella uudelleen syntyneeltä, kun viimein oppaamme sai potkaistua meidät kätilön ammattitaidolla ulkomaailmaan. Paatin pohjalla oli noin 20 senttiä lämmintä merivettä, ilma oli muuttunut raikkaaksi meri-ilmaksi, ja jossain yläilmoissa joku lintu rääkäisi kuin vastasyntynyt. Olo oli kuin olisi ollut lasten puhallettavassa uima-altaassa, kun yritin kammeta kroppaani ylös venhosta.

Kanoottiretki päättyi isolla laivalla nautittuun illalliseen. Samalla pääsimme todistamaan upeaa auringonlaskua. Taas tuli hankittua yksi mukava ja mieleenpainuva kokemus lisää muistojen aarrearkkuun.

Phang Nga, Phuket 27.2.2012

Kolmas ihminen toden sanoo

Kyllä monessa paikassa on tullut ”pakomatkani” aikana käytyä ja täytyy sanoa, että jokainen reissu on ollut kokemisen arvoinen. Tällä tarkoitan lähinnä positiivisen tunteen aiheuttamaa kokemusta. No, Yksi tällainen ei niin positiivinen kokemus sattui matkallani Koh Taolta Chiang Maihin. Olin matkustanut yöjunalla Chumphonista Bangkokiin ja kohtuullisen väsyneenä jäin odottelemaan jatkojunaani rautatieasemalle.

Aikaa oli sen verran ja väsy vielä painoi aamu-unista reissaajaa, että ajattelin kysyä lähtölaiturini jo hyvissä ajoin ja mennä reppuineni laiturille makoilemaan. Kaukaa viisaana ajattelin, etten tyydy vain yhden paikallisen VR:n virkailijan kertomaan laiturinumeroon, vaan varmuuden vuoksi valitsin kaksi eri virkailijaa (miehen ja naisen), toisen rautatieaseman sisältä ja toisen ratapihalta. Molemmilta sain vastauksen, että herrareissaaja on hyvä ja käy odottamaan junaansa laiturille numero 10. Ei muuta kuin kohti oikeaa laituria, reppu tyynyksi ja ottamaan pienet aamutorkut.

Thaimaassa junat kulkevat suurin piirtein samalla tavalla kuin talvella Suomessa. On siis enemmän kuin varmaa, että juna on ainakin puoli tuntia myöhässä aikataulustaan. Kun kello alkoi olla jos sen verran, että junani olisi pitänyt nytkähtää reilu tunti aikaisemmin, keräsin tavarani ja lähdin tiedustelemaan viivästyksen syytä. Kiinni saamani virkailija kertoi, että junani oli lähtenyt noin puoli tuntia sitten laiturilta numero 9. Kerroin hänelle saaneeni kahdelta eri virkailijalta ohjeen odotella edesmennyttä junaani laiturilla numero 10 ja sen takia myöhästyneeni kyseiseltä matkalta. Sitten tulikin palvelua.

Minut vietiin rautatieaseman yläkerran toimistoon ja siellä kolme eri virkailijaa tenttasi tarinaani ja soitteli puheluita ympäri rautatieasemaa. Puolen tunnin asioinnin jälkeen sain kuin saikin rahani junalipusta takaisin. En kuitenkaan halunnut enää jatkaa matkaani junalla, vaan halusin lentokentälle, josta voisin ottaa seuraavan lennon Chiang Maihin. Virkailija järjesti minulle taksin hieman edullisemmin lentokentälle ja ehdin itse asiassa hieman aikaisemmin Chiang Maihin kuin junani olisi ollut perillä. Kaikki siis päättyi onnellisesti.

Thaimaassa vanha sanonta kolmas kerta toden sanoo saa uuden merkityksen. Täällä ihmiset neuvovat mieluummin kuin myöntävät, ettei heillä ole asiasta harmainta aavistustakaan. Junaepisodin jälkeen olen aina kysynyt vähintään kolmelta eri ihmiseltä neuvoa. Ja neuvoistakin huolimatta luottanut maalaisjärkeen.

(tapahtui Bangkokissa 15.2.2012)

Ylös vedestä

Eilen tuli sitten tehtyä viimeiset dyykit tämän reissun osalta. Pyörähdimme Marian kanssa kolmen sukelluksen päiväreissulla Koh Phi Phillä. Yllätykseksemme saimme oppaaksemme tutun kaverin Similanin reissulta, sillä brittiläinen sukellusopas Spencer oli matkassa mukana. Kaikki sukellukset sujuivat hienosti ja ilman suurempia kommelluksia. Mikä hienointa, kahdella sukelluksella tuli nähtyä myös hai.

Ensimmäinen hai (noin metrin mittainen, ilmeisesti mustatäplähai?) teki nopean pyrähdyksen näkökentässämme ja häipyi pimeyteen sen liiemmälti hyvästejä jättämättä. Viimeisellä sukelluksella löysimme noin kaksi metrisen leopardihain, joka makasi pohjassa. Virtaus oli suhteellisen kova, mutta onnistuimme uimaan aivan hain viereen ja jäimme pohjalle katselemaan tätä uljasta näkyä. Hain virtaviivaista ja sulavalinjaista vartaloa. Noin viiden minuutin patsastelun jälkeen irrotimme otteemme pohjasta ja annoimme virran kuljettaa itseämme haista pois päin. Hai halusi myös lähteä liikkeelle ja onnistuimme seuraamaan haita muutamia minuutteja. Hai jopa ui noin metrin päästä ohitseni. Aivan mahtava tunne!

Viimeisen sukelluksen jälkeen mielen valtasi haikeus,luopumisen tuska. Se olisi nyt tässä. Tällä erää. Myös fyysiset jäähyväiset sukeltamiselle olivat jokseenkin mieleenpainuvat. Laivalla nauttimani muna-pekoni-paahtoleipä-aamiaisen yhteydessä yhdestä takahampaastani lohkesi puolet. Jätin siis konkreettisesti osan itsestäni merelle. Oman kruununi valtameren syleiltäväksi.

Seitsemän viikon lomani aikana ennätin sukeltamaan kymmenä päivänä, joiden aikana tein yhteensä 28 sukellusta. Mielestäni ei ihan huono saldo aloittelevalta märkäkorvalta. Sen kuitenkin tiedän jo nyt, että aion tulla tutkimaan merenalaista elämää vielä monen monituista kertaa. Vieläpä monessa eri maailmankolkassa.

Patong, Phuket 27,2,2012

Vessareissu

Eilen olin biitsillä yhdessä suomalaisen kaverin kanssa. Päivä oli todella kuuma ja vettä tuli juotua runsaasti. Kaikki neste ei kuitenkaan valunut aurinkorasvan mukana ulos kropasta, vaan jossain vaiheessa oli pakko päästä vessaan. Täällä on typerä tapa, että lähes joka paikassa joudut maksamaan vessakäynnistäsi. Oli puusee sitten millainen rotanloukku tahansa. Vessareissun hinnat eivät tosin päätä huimaa (noin 3-20 bathia/istunto). Silti harvoin on niin pientä valuuttaa mukana, etteikö vessaleidin tarvitsisi juosta rikkomaan rahaa johonkin läheiseen liikkeeseen.

Eilen löysimme rannan läheisyydestä vessan ja ajattelimme muina miehinä hipsiä tekemään tarpeemme ilman kyseistä palvelumaksua. Harmiksemme vessan ovi oli kuitenkin lukossa ja muutaman sekunnin jälkeen rouvavessanvartija seisoi selkämme takana valmiina rahastamaan. Kaverini kysyi paljonko vessakäynti kustantaisi ja alkoi kaivamaan rahaa taskustaan. Ajattelin, että jos en kysy mitään, voin livahtaa kaverini siivellä omille tarpeilleni. Nainen katsoi minua käsi ojossa, joten sanoin hänelle muina miehinä: ” I only watching”. Olisittepa nähneet naisen ilmeen tämän jälkeen. Kaverini repesi äänekkääseen nauruun, enkä itsekään enää pystynyt pidättelemään naurua. Kaivoin 20 bathia taskustani ja livahdin tarpeilleni.

Päiväni elefantinhoitajana

Viidakkoseikkailusta päästyämme varasimme sveitsiläis-saksalaisen reissukaverini Marian kanssa päiväretken elefanttipuistoon. Päiväohjelmaan kuului elefanttien hoitoa, ruokkimista, pesua, ratsastamista sekä elefantilla ”ajamiseen” tarvittavien käskyjen opettelua. Päivän päätteeksi oli luvassa vielä koskimelontaa kumiveneellä.

Aamu valkeni ja lava-auto tuli noutamaan meitä majapaikastamme. Iloksemme huomasimme, että olimme ainoat turistit sinä päivänä tämän matkatoimiston matkalla. Saimme siis todellakin erityisopastusta elefanttien elämästä. Aamutorin kautta ajoimme kohti elefanttipuistoa, joka sijaitsi noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Chiang Main keskustasta.

Chiang Main aamutori

Chiang Main aamutori

Chiang Main aamutori

 

Chiang Main aamutori

Päivä oli mahtava sukellus elefanttien maailmaan. Olen aina kunnioittanut elefantteja, enkä pelkästään niiden valtavan koon takia. Elefantissa on reilusti luonnetta ja heitä voi tämän vuoksi verrata hieman jopa ihmisiin. Iso eläin voi olla todella itsepäinen. Jos tämä monen tonnin harmaa panssarivaunu haluaa poiketa polulta ja napata puolet tien vieressä olevasta banaanipuusta, siinä ei auta oppaan kovatkaan käskyt. Tai jos elefantti päättää, ettei sitä huvita kävellä, sitten ollaan paikallaan. Elefantti syö kaksikymmentä tuntia päivässä ja nukkuu lopun ajan. Elefantti siis syö melkein koko ajan. Täysikasvuinen elefantti voi syödä jopa 250 kiloa päivässä. Tämä luonnon luoma vegetaristi voi elää ihmisiän verran eli noin 90 vuotiaaksi.

Hieman vitamiineja ja hivenaineita, jotta jaksaa

Elefantille tuli nälkä

Elefantin pesua

Kohti kuohuvaa koskea

Pääsimme Marian kanssa leikkimään kahden tähden Mitä tänään syötäisiin -keittiöohjelmaa, sillä saimme itse valmistaa papaya-salaattimme ja kookosmaito-curry-kasviskeittomme aamutorilta ostamistamme raaka-aineista. Ja hyväähän siitä tuli, vaikka itse sanonkin.

Teijan keittiössä

Päivä oli kerrassaan mahtava. En osaa edelleenkään ohjastaa elefanttia kuin välttävästi, mutta tiedän niiden elämästä paljon enemmän kuin aikaisemmin. Elefantilla on tästä lähin erityinen asema sydämessäni.

Mitenköhän kyseinen kärsäkäs sopeutuisi Suomen ilmanalaan? Jos vaihtaisi auton elefanttiin...

Märk ä pusu elefantilta

Chiang Mai 20.2.2012