Ystävyys

Miten ystävyyttä mitataan? Ketä voi kutsua ystäväksi?

Olen matkani aikana tavannut monia ihmisiä, joista on tullut minulle tärkeitä. Olemme viettäneet aikaa yhdessä iltaa istuen, käyneet pelaamassa biljardia, sukeltaneet, kierrelleet mopoilla ympäri Phuketin saarta nähtävyyksiä katsellen ja niin edelleen. Ovatko he muuttuneet ystävikseni, vaikka olen tuntenut heidät vain muutamia päiviä? Uskon, että moni tapaamani ihminen on täällä erilaisempi kuin mitä he ovat Suomessa arkisien asioiden äärellä. Minäkin olen. Lomaminäni on taatusti rennompi kuin mitä arkiminäni on. En ehkä olisi Suomessa ollessani koskaan tutustunut näihin ihmisiin. Ja vaikka olisinkin, suurimmasta osasta ei olisi tullut minulle tärkeitä.

Mielestäni ystävyydelle ei voi asettaa aikarajaa tai ystävyyttä ei voi punnita yhdessä olemisen ja tekemisen määrällä tai muulla mittarilla. Ystävyys riippuu asenteesta. Jos olet valmis viettämään aikaa samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, voit huoletta kutsua heitä ystäviksesi. Vaikka he olisivat vierailijoina elämässäsi, pienen ohikiitävän hetken. He saattavat olla sillä hetkellä sinulle niitä maailman tärkeimpiä ihmisiä, todellisia ystäviä, joille voit jakaa sen hetkiset tärkeät kuulumiset, ilot ja surut. Olen varma, etten tule enää koskaan näkemään suurimpaa osaa täällä tapaamistani ystävistä, mutta varmasti muistan heidät vielä vanhainkodissakin. Niistä pienistä yhdessä koetuista hetkistä, yhteisistä nauruista, yhteisistä itkuista.

Chalong, Phuket, Thaimaa 29.1.2012

Kuinka monta elämää

mahtuu yhteen elämään?

Milloin tietää

alkavansa uuden,

vanhan pois mennessä?

Onko kevät merkki jostain,

vai syksykö mut synnyttää?

Kesät ja talvet

elämän keskiössä.

Vai lasketaanko aikaa

ihmissuhteilla?

Ajanlasku silloin

uuden merkityksen saa.

Jos eilen tulit

ja tänään menet,

yksi elämä

vain päivän kesti,

jos edes sitäkään.

29.1.2012 Juha Väistö

Kiireettömyys

Kolmatta viikkoa reissua takana ja nyt alkaa pikku hiljaa pääsemään olotilaan, jossa aika alkaa menettämään merkityksensä. Tarkoitan aikaa suhteellisena käsitteenä, kun mitataan tehtyihin asioihin kulutettua aikaa. Istuin satamassa aamupalalla ja tilasin rauhassa aamiaisen. Tarjoilija otti tilaukseni vastaan ja toi muutaman minuutin kuluttua kupin kahvia. Vaikka aamiaisen tulo kesti, en tuntenut oloani ahdistuneeksi. Minulla oli kaikki aika odotella ruokaa ja siemailla hitaasti kahvia samalla merta ja laivoja katsellen. En muista milloin Suomessa olen ehtinyt nauttia aamiaisen rauhassa, tuijottamatta kelloa samalla murehtien iltaan asti aikataulutettua päivää. No, tein minä nytkin aamiaisen yhteydessä suunnitelman tälle päivälle. Päätin, että aamiaisen nautittuani ajan mopolla hieman sisämaahan päin ja otan rentouttavan hieronnan. Jaksan sitten illasta paremmin lähteä viiden päivän sukellusretkelle.

Täällä kaikki tapahtuu astetta hitaammin kuin mihin olen tottunut. Jos joku on vain puolituntia myöhässä, se on aikataulussa. Suomessa aika on yleensä kortilla ja päiväohjelma on aikataulutettu minuutilleen. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Kiire on suhteellista. Jokainen luo omalla tekemisellään itselleen kiireen. Täällä ei ole kiire mihinkään. Jos ei halua tehdä jotain, kukaan ei vaadi suorittamaan. Eilen en ollut varma, mikä viikonpäivä on kyseessä (ja olin selvinpäin). Eikä minua oikeastaan kiinnostanutkaan. Alan näköjään tottua joutenoloon. Täällä on aina sunnuntai.

Chalong, Phuket, Thaimaa 29.1.2012

Meri: kunnioituksen ja ihastuksen maailma

Jo eilen aloin jännittämään tätä päivää, viime viikolla varaamaani ensimmäistä sukellusreissua Thaimaassa. En ole kovin kokenut sukeltaja, sillä takana on noin kymmenen sukellusta. Niistäkin suurin osa Suomen järvissä suoritettuja sukelluksia. Sukelluskortti minulla on ollut viime keväästä lähtien ja senkin suoritin Suomessa. Tähän täytyy kyllä todeta, että onneksi. Suomessa kurssi kesti koko kevään ja antoi loistavat edellytykset pulahtaa pinnan alle. Thaimaassa samainen kurssi suoritetaan 3-5 päivässä, jonka jälkeen annetaan paatista potku persiille ja toivotetaan kirkkaita vesiä ja hyviä sukelluksia.

Palataan tähän päivään. Olin varannut ensimmäiseksi sukellusretkeksi kolmen sukelluksen setin, josta kaksi sukellusta suoritettiin Ko Phi Phin (joku voi tietää The Beach -elokuvan, joka kuvattiin näillä saarilla) pinaakkeleiden ympäristössä ja yksi avomerellä Shark Point -nimisellä korallikarikolla. Pinaakkeli on muuten luonnonmuovaama pylväsmäinen saari, joita kohoaa Andaman merestä kuin sieniä konsanaan. Aivan upeita monumentteja.

Ensinnäkin, minua hakemaan tullut kuljetus oli noin puolituntia myöhässä ja aloin jo epäillä tuleeko kyytiä ollenkaan. Huonosti nukutun yön jälkeen jännitys alkoi muuttua jo hienoiseksi peloksi ja toiveeksi, että kyyti ei tulisikaan. Kyyti vihdoin saapui, pääsimme satamaan ja saimme sukellustavarat ja itsemme onnellisesti laivaan. Mukaani tuli suomalainen sukellusopas, jonka ansiota oli itseluottamukseni palauttaminen.

Saavuimme ensimmäiseen sukelluspaikkaan ja laitoimme laitteiston kuntoon. Hieman kyllä hirvitti, kun hyppäsin n. + 30 asteiseen veteen märkäpuku päällä, painovyö vyötäisillä, maski naamalla, annostin suussa, räpylät jalassa sekä kaasupullo ja ilmaliivi selässä. Jaiks! Miten tämä nyt menikään? Opas näytti, että eiköhän sukelleta, joten sitten vain pinnan alle. Paluuta ei ollut.

Alkuun en meinannut saada tasattua painetta korvistani. Lisäksi maskini uutuuttaan ja kokemattomuuttani päästi suolaisen meriveden silmieni iloksi. Siinä sitten samalla hiljaa syöksyessäni kohti pohjaa yritin epätoivoisesti muistaa hengittää rauhallisesti, nenästä kiinnipitäen puhaltamalla tasata painetta korvistani ja tyhjentää maskia merivedestä. Meinasi pakokauhu ottaa yliotteen. Hoin itselleni, hengitä syvään ja rauhallisesti, syvään ja rauhallisesti.

Ensimmäisellä sukelluksella kävimme syvimmillämme n. 21 metrissä. Ensimmäinen ”dyykki” meni pääasiassa oman kehon tasapainoituksen, maskin tyhjennyksen ja rauhallisen hengityksen löytämisen merkeissä. No, näin todella upeita kaloja, mureenan ja kaksi kilpikonnaa. Vaikka korviini sattui vielä hieman pintaan nousun jälkeenkin ja sain elämäni parhaan poskiontelohuuhtelun merivedellä, tiesin, että tuohon maailmaan tulen vielä menemään monta kertaa uudelleen.

Toinen ja kolmas sukellus sujui jo enemmän merenalaista maisemaa, kasveja, koralleja, kaloja ja muita ihmetyksiä katsellessa. Pelkään korkeita paikkoja, mutta vedessä voin edes hetken tuntea kuinka lentäisin. Tässä elementissä lintujen sijaan lentokavereinani ovat kalat, taivaan tähtinä pienemmät monivärisesti tuikkivat kalat, pilvilauttoina meduusat ja alla vilistää monivärisistä koralleista koostuva taikametsä. Se on minun todellinen satumaailmani, johon pääsee vain muistamalla hengittää. Syvään ja rauhallisesti.

Vieraassa valtakunnassa vierailulla,

Sinun maailmassasi

Ihailen virtaviivaista kehoasi,

sulavaa tapaasi liikkua,

kykyäsi hengittää

Taitoasi tuntea jokainen liikkeeni

herkillä aisteillasi

ja vastata epätietoisuuteen

uteliaisuudella tai

pakenemalla

En tee pahaa,

haluan vain katsoa

ja oppia

enemmän sinusta

Myös enemmän itsestäni.

Juha Väistö 24.1.2012

Yksinäisyys

Eilen olimme kymmenen hengen suomalaisporukalla kalastamassa. Vuokrasimme yksityisveneen ja vietimme koko päivän merellä. Päivä oli kaikin puolin loistava, kaikki saivat kalaa, söimme, joimme ja vietimme erittäin mukavan retken yhdessä. Ryhmä samankaltaisia ihmisiä nauttimassa toistensa seurasta vielä mielekkään ja unohtumattoman tekemisen merkeissä.

On helppoa olla porukassa. On helppoa tehdä asioita yhdessä. Näin pitääkin olla. Ihmisen ei ole hyvä olla täysin yksin, ilman yhtään ystävää. Ihminen kaipaa vierelleen samankaltaisia tovereita, joiden kanssa voi tehdä asioita, jakaa ilot ja surut. Mutta ryhmässä toimimisella on myös kääntöpuolensa. Ryhmään on helppo piiloutua. On helppoa olla samaa mieltä kuin muut, tehdä asioita mitä muutkin tekevät. Helposti unohtaa mikä on itselle tärkeää ja antaa ryhmän päätösten mennä omien päätösten edelle. On helppoa olla vain matkustajana.

Tänään olen yksin. Omasta halustani, omassa parhaassa seurassani. Tämä ei ole helppoa, sillä olen huono olemaan yksin. Tarvitsen yleensä paljon ihmisiä ympärilleni. Elämää, ääntä, mielipiteitä, tarinoita. Tämä on siis osa oppimisprosessiani, itsetutkiskelua. Kuunnella vain omia ajatuksia, niitä asioita, mitä minä haluan kertoa itselleni. Ilman ulkoisia häiriötekijöitä. Alastomia totuuksia itsestäni, vain itselleni.

Patong, Phuket, Thaimaa 22.1.2012

”Kuuntelen yksinäisyyden ääntä

omassa kainalossani.

Ehkä opin pitämään sen rehellisyydestä,
alastomasta totuudesta.”

Juha Väistö 22.1.2012

Sauna, suomalaisuuden symboli

Sauna on eittämättä suomalainen keksintö. Se kuvastaa hyvin suomalaisuutta: saunan kuumassa ja kosteassa syleilyssä jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan aivan hiljaa, annetaan aikaa ajatuksille ja rentoudutaan. Saunassa suuret tunteet ilmaistaan suomalaisella rauhallisuudella. Saunassa suomalaisen on lupa avautua,puhdistautua henkisesti. Ja muut kuuntelevat. Hiljaa, päätään nyökytellen löylyn tahdissa, hikikarpaloiden valuessa pitkin selkää, ohimoita ja poskia.

Sauna yhdistää suomalaiset. Saunalla on valtava voima tehdä ventovieraista ihmisistä tasavertaisia ystäviä. Löylyissä tittelit karisevat ja kaikki ovat saman arvoisia, samassa kuumassa huoneessa, hengittäen samaa kostean kuumaa ilmaa.

Miksikö kirjoitan saunasta, vaikka olen tuhansien kilometrien päässä Suomesta. Olin tänään saunassa. Suomalaisessa saunassa, Thaimaassa, suomalaisten kanssa. Sauna toimi yhdistävänä tekijänä, nosti suomalaisuutemme esiin ja haihdutti ainakin omalta osaltani koti-ikävää. Ja kyllä, löylyt olivat aivan kuin kotisaunassa, ehkä jopa hieman paremmat.

Patong, Phuket, Thaimaa 17.1.2012

Aika pysähtyä

Tässä hotellihuoneen sängyllä istuessa ja pientä kuumetta potiessa on aika syventyä omiin ajatuksiin. On aika pysähtyä.

Milloin viimeksi arkipäivänä tai viikonloppuna olen ollut paikallani ja kuunnellut vain omia ajatuksiani? Ilman ympäröiviä häiriötekijöitä, ilman että omia ajatuksia ei varjostaisi tietoisuus tekemättömistä asioista. Niistä tekemättömistä asioista, jotka odottavat malttamattomana tekijäänsä, vaativat tekemään. Tai rauhassa niiltä ärsykkeiltä, joita muut ihmiset odotuksillaan luovat? Olenko ikinä? Nyt on hyvä aika aloittaa. Käyn mielessäni läpi asioita joita en ole ehtinyt pohtia, koska jatkuva ”tekemisen pakko” on ohjannut elämääni. On itsetutkiskelun paikka. Miten toimin, että voin saavuttaa tällaisen ajattoman hetken itseni kanssa?

Teen tänään päätöksen, etten enää listaa niitä asioita, joita minun on ”pakko” tehdä. En tarkoita mitään perustarpeita, kuten hengittäminen, syöminen, nukkuminen, töissäkäynti yms. Olen aina tehnyt asiat 100% intensiteetillä ja usein unohtanut ottaa huomioon itseni. Toinen oppimisen arvoinen asia onkin, että opin sanomaan ei. Myös niille ihanille asioille, joita haluaisin tehdä, mutta tiedän jo tehtävää vastaan ottaessani, että aika ei tule yksinkertaisesti riittämään tehtävän 100% suorittamiseen. Opettelen myös tekemään asiat tänään, enkä siirrä niitä huomiselle. Kun keskittyy olennaiseen, asiat ehtii tehdä rauhassa, mutta silti nopeasti.

Silloin jää enemmän aikaa myös itselle. Aikaa ladata akkuja ja haaveilla. Miettiä elämän pieniä asioita. Mennyttä ja tulevaa. Aikaa pysähtyä.

Patong, Phuket, Thaimaa 16.1.2012 klo 16.00


Aika pysähtynyt,
tässä huoneessa,
tässä tilassa.

Aika ajatella.

Näiden seinien sisällä
minun elämäni
suurennuslasin alla.

En halua nähdä
liian tarkasti.
Vain piilotetut hetket.

Pienet asiat,
matkan varrella hukkuneet.

Teen niistä taulun
matkamuistokseni.

Ripustan sen kiikkustuolini yläpuolelle.
Siihen kuvasi viereen.

Juha Väistö 16.1.2012

Meri ja taivas

Makaan rannalla ja seuraan pilvilauttojen liikettä. Nyt alkaa hahmottua se tosiasia, että on kaukana niistä arkisista asioista, joita tänne mietiskelymatkalleni "pakenin". Aion seurata pilvilauttojen liikettä ja aaltojen ajautumista rantaan vielä lähes 7 viikkoa. Toivottavasti voin oppia niiden liikkeistä jotain.

Pilvien epäsymmetriset muodot, arvaamattomat liikkeet ja luottamus tuuleen, joka niitä ohjaa. Aaltojen ajaton rytmi, joka pauhaa loputtomasti rantahiekkaan. Samanlaisin huokauksin, yhä uudelleen ja uudelleen.

Patong Beach, Phuket 14.1.2012

Piirsin hiekkaan ajatuksissani
Sinut minä piirsin, olet ajatuksissani
Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Juha Väistö 14.1.2012

Ikävä Vs. Vapaus

Ensimmäinen henkinen kynnys on alasimella muovattavana. Täällä Bangkokin lentokentällä istuessa ja vaihtolentoa Phuketiin odottaessa kamppailen mieleni syövereissä. Ikävä vs.vapaus. Ikävä konkretisoitui lentokoneessa vuolaana virtana pitkin poskia. Ei ikävä työtä tai kotia tai Suomeen jäänyttä materiaa, vaan ikävä rakkaimpia ihmisiä kohtaan. Varsinkin yhtä.

Onko ikävän hintana vapauden menetys? Voiko täydellinen vapaus poistaa ikävän kokonaan? Elämän suuria kysymyksiä, joihin ei löydy tältä lentokentältä eikä varmaan muiltakaan yhtä yksittäistä oikeaa vastausta.

Tämän opintomatkani ensimmäinen oppitunti on siis käynnissä. Löytää balanssi valtamerien ja mantereiden väliselle kaipaukselle ja sille tunteelle, että osaa nauttia vapauden tunteesta. Uskon, että lomani aikana ikävä ja vapaus tulevat vääntämään kättä vielä monta kertaa. En aio yrittää hallita tunteitani, vaan annan vuolaiden virtojen valua poskiani pitkin aina, kun ikävä ottaa yliotteen. Tämä pätee myös vapauden tunteeseen. Antaa tuulen ja auringon kuivattaa myös ne kyyneleet, vapauden suolaiset pisarat.

Bangkok, Thaimaa 12.1.2012 klo 16.40

”Saman tähtitaivaan alla

kuuta katsot kanssain mun.

Tunteiden voimalla,

telepatialla

vierellesi ajaudun.

Unhoittuu murheet maiset,

kun ajatukset samanlaiset

kuroo yhteen välimatkan tuon.”

Juha Väistö, 12.1.2012

Lähtöaamu valkenee

7 viikkoa poissa rutiineista. Jep. Voi jo ujosti hymyillä. Ihan vähän. Niin ettei kukaan huomaa. Ainakaan työkaverit, sillä voisivat muuten tulla kateellisiksi. Mitä sitten pitäisi pakata 7:n viikon reissulle, jonka ainoa suunnitelma on alku- ja loppupiste? Ei paljon mitään, sillä eiköhän Thaimaasta saa samat kamat ja vielä monta kertaa edullisemmin kuin Suomesta.
Pakkaankin mukaan enemmän henkistä pääomaa: reipasta seikkailumieltä, iloista asennetta, rohkeutta toimia, lapsen uteliaisuutta, vanhuksen varovaisuutta, malttia, taitoa nauttia olemisen sietämättömästä keveydestä, kykyä aistia ja tuntea asioita uudella tavalla, avarakatseisuutta.
Varmasti tarvitsen mukaani muutakin, mutta luulen, että mm. niitä henkisiä voimavaroja ja kykyjä ottaa tilanteista ja tapahtumista kaikki irti syntyy matkani varrella mielin määrin.
Siis reippain mielin lennolle. Ja ensi yönä ollaankin sitten jo ilmassa. Niin henkisesti kuin fyysisestikin :)

Siitä se ajatus sitten kypsyi

Joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle. Kuinka kauaksi pitää mennä ja kuinka lähelle halutaan nähdä? Sisimpään asti? Onko 50 kilometriä riittävän kaukana avaamaan näköyhteyden sielunmaisemaan? Tähän on varmaan mahdotonta antaa yhtä oikeaa vastausta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Silti nyt, tässä vaiheessa elämää on hyvä ottaa hieman etäisyyttä työhön, ystäviin, rakkaimpiin, tuttuihin ihmisiin ja asioihin. Rutiineihin.

Viimeiset kuusi vuotta elämästäni on ollut kiireistä aikaa työn ja harrastusten, ehkä myös ihmissuhteiden valossa. Laiska töitään luettelee, sanotaan. Kyse ei olekaan siitä, kuinka paljon on tullut tehtyä, vaan pikemminkin siitä, kuinka paljon energiaa asioiden tekeminen on kuluttanut. Mitä on jäänyt käteen. Ei ole olemassa mitään mittaria, jota tuijottamalla voisi todeta, että nyt on tämä henkilö on tehnyt niin paljon asioita, että hänen on aika pysähtyä ja alkaa hengittämään. Syvään ja rauhallisesti. Jokainen toivottavasti huomaa ylikuormituksen itse, mutta valitettavan harvoin liian myöhään. Minä huomasin onneksi nyt, kun vielä itse pystyn asioihin vaikuttamaan.

Omalta osaltani prosessi alkoi puoli vuotta sitten, viime kesän lopulla. Ajatus pienestä tauosta kaikkeen alkoi toden teolla kypsymään. Minulla on maailman paras työ, minulle. Tai oikeastaan se ei ole työ vaan elämäntapa, sillä toimin kiinteistönvälittäjänä. 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa, 52 viikkoa vuodessa. Ei sitä voi enää kutsua työksi, jos tekee jatkuvaa kolmivuorotyötä ilman lepovapaita. Se on elämää. Onko olemassa muunlaista elämää kuin työ? Tiedän tähänkin vastauksen ja se on; tottakai. Omalta osaltani työn ja vapaa-ajan erottaminen on usein erittäin vaikeaa. Me suomalaiset olemme sen verran tunnollisia puurtajia, että vielä kuolinvuoteellakin muistamme kaikki työpaikkamme paremmin, kuin ne arjen pienet onnenhetket. Ja muistamme varsinkin kaikki tekemättömät työt tai tekemättömät asiat ylipäätään.
Kysyinkin puoli vuotta sitten itseltäni, mitä minä haluan elämältä. Mitä asioita minä haluan muistella kuolinvuoteella? Niitä työn, arjen ja harrastusten urotekoja/onnistumisia vai niitä tekemättömiä töitä ja asioita, toteutumattomia unelmia? Mitä haluan elämältä?

Tähänkään en valitettavasti ole vielä löytänyt vastausta. Ehkä en löydäkään. Ainakin teen kaikkeni, että pystyn elämään joka päivä enemmän niin kuin itse haluan. En niin kuin muut haluavat minun elävän. En peilaa oman elämäni onnistumisia ja epäonnistumisia muiden kautta. Vertaan vain itseeni ja yritän kuunnella mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Yritän elää tässä ja nyt, tehdä asiat niin etten aiheuta harmaita hiuksia muille, loukkaa ketään, mutta ennen kaikkea haluan elää itseni vuoksi tehden asioita jotka tunnen itselleni tärkeiksi.

Tästä alkaa siis matkakertomukseni. Minun hetken hengähdystaukoni suuntautuu Aasiaan, Thaimaaseen. 11.1. alkaen vietän siellä tulevat 7 viikkoa, joiden aikana tarkoitukseni on irtautua täydellisesti arjesta ja niistä rutiineista, jotka ovat ohjanneet elämääni viimeiset kuusi vuottta. En aseta matkalleni mitään valaistumisen kaltaisia kokemusvaatimuksia. Lähden hengittämään, syvään ja rauhallisesti. Niin maan päällä kuin veden allakin. Tervetuloa matkalleni!