Siitä se ajatus sitten kypsyi

Joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle. Kuinka kauaksi pitää mennä ja kuinka lähelle halutaan nähdä? Sisimpään asti? Onko 50 kilometriä riittävän kaukana avaamaan näköyhteyden sielunmaisemaan? Tähän on varmaan mahdotonta antaa yhtä oikeaa vastausta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Silti nyt, tässä vaiheessa elämää on hyvä ottaa hieman etäisyyttä työhön, ystäviin, rakkaimpiin, tuttuihin ihmisiin ja asioihin. Rutiineihin.

Viimeiset kuusi vuotta elämästäni on ollut kiireistä aikaa työn ja harrastusten, ehkä myös ihmissuhteiden valossa. Laiska töitään luettelee, sanotaan. Kyse ei olekaan siitä, kuinka paljon on tullut tehtyä, vaan pikemminkin siitä, kuinka paljon energiaa asioiden tekeminen on kuluttanut. Mitä on jäänyt käteen. Ei ole olemassa mitään mittaria, jota tuijottamalla voisi todeta, että nyt on tämä henkilö on tehnyt niin paljon asioita, että hänen on aika pysähtyä ja alkaa hengittämään. Syvään ja rauhallisesti. Jokainen toivottavasti huomaa ylikuormituksen itse, mutta valitettavan harvoin liian myöhään. Minä huomasin onneksi nyt, kun vielä itse pystyn asioihin vaikuttamaan.

Omalta osaltani prosessi alkoi puoli vuotta sitten, viime kesän lopulla. Ajatus pienestä tauosta kaikkeen alkoi toden teolla kypsymään. Minulla on maailman paras työ, minulle. Tai oikeastaan se ei ole työ vaan elämäntapa, sillä toimin kiinteistönvälittäjänä. 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa, 52 viikkoa vuodessa. Ei sitä voi enää kutsua työksi, jos tekee jatkuvaa kolmivuorotyötä ilman lepovapaita. Se on elämää. Onko olemassa muunlaista elämää kuin työ? Tiedän tähänkin vastauksen ja se on; tottakai. Omalta osaltani työn ja vapaa-ajan erottaminen on usein erittäin vaikeaa. Me suomalaiset olemme sen verran tunnollisia puurtajia, että vielä kuolinvuoteellakin muistamme kaikki työpaikkamme paremmin, kuin ne arjen pienet onnenhetket. Ja muistamme varsinkin kaikki tekemättömät työt tai tekemättömät asiat ylipäätään.
Kysyinkin puoli vuotta sitten itseltäni, mitä minä haluan elämältä. Mitä asioita minä haluan muistella kuolinvuoteella? Niitä työn, arjen ja harrastusten urotekoja/onnistumisia vai niitä tekemättömiä töitä ja asioita, toteutumattomia unelmia? Mitä haluan elämältä?

Tähänkään en valitettavasti ole vielä löytänyt vastausta. Ehkä en löydäkään. Ainakin teen kaikkeni, että pystyn elämään joka päivä enemmän niin kuin itse haluan. En niin kuin muut haluavat minun elävän. En peilaa oman elämäni onnistumisia ja epäonnistumisia muiden kautta. Vertaan vain itseeni ja yritän kuunnella mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Yritän elää tässä ja nyt, tehdä asiat niin etten aiheuta harmaita hiuksia muille, loukkaa ketään, mutta ennen kaikkea haluan elää itseni vuoksi tehden asioita jotka tunnen itselleni tärkeiksi.

Tästä alkaa siis matkakertomukseni. Minun hetken hengähdystaukoni suuntautuu Aasiaan, Thaimaaseen. 11.1. alkaen vietän siellä tulevat 7 viikkoa, joiden aikana tarkoitukseni on irtautua täydellisesti arjesta ja niistä rutiineista, jotka ovat ohjanneet elämääni viimeiset kuusi vuottta. En aseta matkalleni mitään valaistumisen kaltaisia kokemusvaatimuksia. Lähden hengittämään, syvään ja rauhallisesti. Niin maan päällä kuin veden allakin. Tervetuloa matkalleni!