Taas hetki aikaa kasata mietteitä liitutaululle kun yöjuna jyskyttää kohti Bangkokia ja makaan yläpedillä kuunnellen kiskojen pauketta. Yöjunailu on muuten loistava ja suht edullinen tapa taittaa matkaa Thaimaassa.
Joskus, vaikka kuinka junailisi asioiden kulkua ja yrittäisi ennakoida, asiat eivät mene niin kuin trendikkäässä suomenruotsalaisessa sisustus-, puutarha- ja kokkausohjelmassa. Valmista tulee, mutta lopputulos on aivan jotain muuta kuin toivottu. Koh Taolla sattui tällainen Murphyn lakeja mukaillut päivä.
Olin suunnitellut meneväni bongaamaan haita. Niitä on mahdollista nähdä snorklailemalla Shark Bayksi nimetyn rannan läheisyydessä. Ajelin vuokraamallani mopolla kohti kyseistä rantaa ja lyhyen kartan sisälukuharjoituksen jälkeen löysinkin sen. Oli vain yksi ongelma. Paikka josta piti mennä veteen oli erittäin kivikkoinen ja merenkäynti melkoinen. Päätin olla ottamatta riskiä joutua aaltojen kiviin hakkaamaksi tai merivirtojen poiskuljettamaksi ja lähdin etsimään tietä poukamassa sijaitsevalle hiekkarannalle. Sieltä veteen pääsy olisi paljon helpompaa.
Hetken mopoiltuani melkoisia vuoristoteitä ylös ja alas aloin miettiä olinkohan menossa enää äsken näkemälleni rannalle. Tie muuttui jyrkäksi ja jouduin jättämään moponi parkkiin erään ison mäen päälle. Päivä oli todella helteinen ja hiki virtasi jo pelkästään alamäkeen tarpoessa. Tiesin, etta paluumatka mopolle olisi melkoista vuorikiipeilyä. Olin kuin uitettu koira, kun vihdoin pääsin rantaan. Eteeni avautui kaunis biitsi, joka oli molemmin puolin mukavasti kallioiden suojaama. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se ranta, johon alunperin pyrin. Koska reitti rantaan oli erittäin voimia vievä, päätin kuitenkin jäädä sinne snorklailemaan.
Auringonpalvojia ei ollut riesaksi asti, mutta koska olin yksin liikenteessä en halunnut jättää puhelintani ja rahapussiani pitkäkyntisten ulottuville rannalle. Sain loistoidean. Olin edellispäivänä ostanut sukeltajanselkarepun, jonka kyljessa komeili teksti "waterproof". Tungin kuninkaankuvakoteloni, siis lompakkoni, seka kännykkäni tähän muoviseen ihmeselkäreppuuni, kiersin sen ilmatiiviiseen kiinniasentoon ja lähdin tutkimaan merenalaista elämää.
Kaikenlaisia kaloja näkyi haita lukuun ottamatta ja sain kamerallani ihan kivasti videokuvaa. Noin 40 minuutin puljaamisen jälkeen palasin rantaan ja varusteet riisuttuani avasin vedessä mukana olleen selkäreppuni. Se oli puolillaan merivettä ja rahamassini seka kännykkäni uiskentelivat repun pohjalla sulassa sovussa. Istuin rantakivelle ja aloin tutkia vaurioita. Kännykkä oli entinen, sillä pelkästään näyttö oli puolillaan vettä. Paikalliset valuutat olivat erittäin puhtaita ja pankki- ja vakuutuskorttini näyttivät olevan kunnossa.
Vieressäni oli lapsiperhe, jonka kaksi veljestä leikkivät kepeillä. Vanhempi huitaisi vahingossa kepillä nuorempaa, joka alkoi hillittomästi itkeä. Isä tuli lohduttamaan pienokaista. Siinä kännykkää purkaessani mietin, että minun vastoinkäymiseni ei ole mitään tuon nuoren miehenalun suruun verrattuna. Hän on vielä autuaan tietämätön maailmasta, mutta silti hänen vilpitön usko isoveljeensä oli kokenut kolauksen. Päätin siitä hetkestä alkaen olla liiemmälti murehtimatta rikkimennyttä puhelinta. Niitä saisi uusia esimerkiksi juuri merivedellä pestyllä valuutalla. Ja päätin myös olla murehtimatta muita pieniä vastoinkäymisiä. Varsinkin sellaisia, joihin en itse omalla tekemiselläni pysty vaikuttamaan.
Loppupäivänä tuli eteen vielä muutama epäonni, jotka kohtasin hymyssä suin. Poltin hartiani auringossa, mopo ei suostunut lähtemään käyntiin kuin työntämällä ja siitä puhkesi takarengas, astuin kakkaan (luultavasti koiran) ja meinasin tukehtua katkaravun pyrstöön. Silti selvisin päivästä voittajana.
Antaa hevosen murehtia, koska sillä on isompi pää.
Jossain välillä Chumphon-Bangkok, paikallisen VR:n kuljetettavana 15.2.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti